1. Isla Paradiso, kaiken alku

Tässä sitä nyt ollaan. Toivottavasti tämä legacyn myöhäinen aloitus ei estä ketään lukemasta tätä! Tervetuloa siis lukemaan tarinapainotteista legacyani ja muistakaa, ettei hurjat juonikuviot kuulu vielä tähän alkuun!

 Siinä se nyt jökötti. Tuo unelmieni talo. Tai sitten ei.

 

Olisi ehkä viisasta esittäytyä. Olen Harmony Sophie White, tutummin vain Harmony. Syy, miksi seison tuon harmaan kivitalon edustalla, on puoliksi mysteeri. Vartuin lapsuuteni, josta minulla on enää hämäriä muistikuvia jäljellä, jossakin lämpimässä maassa perheeni kanssa. Omistin vanhemmat sekä kaksi kaunista siskoa. Kauneutensa he olivat varmasti perineet äidiltä, tuolta upean ulkonäön omaavalta olennolta. Kyllä, kuulitte oikein, olennolta. Koskaan ei minulle kerrottu, millä tavoin äiti oli erilainen. Tiesin vain hänen olevan jollain tapaa poikkeava. Kuitenkin eräänä myrskyisenä yönä rakas äitini kuoli. Olin tuohon aikaan pieni lapsi vielä, enkä ymmärtänyt aivan kaikkea. Huomasin siltikin, että isäni näytti olevan salaa iloinen äitini kuolemasta. Sen jälkeen kaikki pimeni. En omaa pientä tiedonjyvästäkään siitä, missä olin, mitä tein tai mitä tapahtui nuoruuteni loppuajan tai miksi sain tämän uuden alun. Siihen on joka tapauksessa pakko sopeutua, sillä mahdollisuutta menneeseen ei ole. Vaikka onhan tämä outo tilanne, vaihtoehtoja vain ei ole.

 Katsoin tönöä epäuskoisena, jopa huvittuneena. Ei aivan sellaista, joihin kotimaassani olin tottunut. Hienot, kullatut esineet ja kattohuoneistot olivat nyt historiaa. Yritin ajatella positiivisesti kaikesta huolimatta.

 Kotini, jos sitä nyt sellaiseksi voi edes sanoa, pohjapiirrustus näytti tältä.

 En onnistunut säilyttämään positiivista tunnelmaa kuin pienen tovin, sillä asunnossa ei ollut edes vaivaista jääkaappia. Ruokaa saisi siis lähteä etsimään jostain muualta. Samoin suihkua, peiliä, nojatuolia, sohvaa, pöytää, televisiota, uima-allasta.. Luetteloa voisi jatkaa loputtomiin.

 Hetken ajan kaipasin takaisin kotiin, vaikken muistanutkaan lähes mitään menneisyydestäni. Oli kuitenkin aika hankkia jostain työpaikka sillä rahani alkoivat olla lopussa. Päätin katsastaa päivän lehden josko siltä löytyisi sopiva sellainen.

 

 Selattuani avoimia työpaikkoja silmiin pisti yksi aivan erityinen. Tiedeura. Siinä vaadittiin työnhakijalta luonnonläheisyyttä ja halua todistaa ihmeitä. Juuri sopiva minulle siis! Ympäristötietoisuus on tärkeä taito, joka onkin yksi piirteistäni. Taitoni laitettaisiin testaukseen heti seuraavana päivänä työpaikalla, ja siellä selviäisi olenko tarpeeksi pätevä ammattiin.

 

 Lehteä selailtuani otin kuitenkin itseäni niskasta kiinni ja tilasin taksin. Halusin nähdä kuvankaunista Isla Paradisoa tarkemmin, eikä koko taksi mitään maksanutkaan. Toivoin myös palveluiden olevan samaa tasoa kuin naapuruston luonto, joten lähdin matkaan odottavaisin mielin.

 Istuin taksissa ja huomioni kiinnittyi taksikuskiin. Hän näytti elämäänsä kyllästyneeltä, vaikka täällä varmasti riitti nähtävää. Ellen ollut täysin väärässä ja odottanut liikoja.

Ainakaan ympäristöstä ei ollut mitään moitittavaa. Paikka tuntui jo nyt kotoisalta, kuten myös salaperäiseltä ja mielenkiintoiselta. Melkein kuin kopio kotikaupungistani.

Jäin taksista pois kaupungintalolla, sillä siellä minua odotti muutamat paperit jotka oli täytettävä.

Kävelin erikuvioisten portaiden yläpuolelle ja suuntasin kohti ovea. Ansaitsisin kyllä pienen palkinnon paperikasan jälkeen, vatsassakin alkoi jo kurnia.

Paperihommien jälkeen nappasin jälleen taksin ja suuntasin kohti kesäriehaa uusien tuttavuuksien toivossa sekä ruuan kiille silmissä.

 

Saavuttuani rieha-alueelle katseeni kohdistui ensimmäisenä palmujen katveessa olevaan upeaan suihkulähteeseen. Täälläpäin riehat näyttivät ilmeisesti olevan tärkeitä, kun ulkonäköönkin oli niin paljon panostettu. Paikka tosin kumisi tyhjyyttään, eli riehoista enemmän innoissaan taisi olla kaupunginjohtaja kuin asukkaat.

Vatsani ei voinut olla huomauttamatta siitä tunnetusta nälästä ja onnekseni huomasin kauempana hodarinsyöntikilpailun jonne ryntäsinkin pää kolmantena jalkana.

Hotkin hodareita tiuhaan tahtiin ajattelematta sen enempää sitä rasvan määrää, jota nuokin sämpylät sisälsivät.

Jo muutaman nakkisämpylän jälkeen aloin voimaan pahoin. Tunsin oloni säälittäväksi, muut kilpailijat kun napsivat niitä kuin karkkeja konsanaan. Olin ollut miltei varma voitosta, mutta sainpahan ainakin vatsan täyteen.

Voittajaksi selviytyi joukon nuorin, Joel-niminen teinipoika. Häntä odotti siis kasa hodareita, aivan kuin äskeisissä ei olisi ollut jo tarpeeksi.

Olisihan se pitänyt arvata, että kaikki nousi ylös välittömästi. Vatsani ei ollut sieltä kestävämmistä päästä.

Bongasin vierestäni söpöt minikylppärit joihin talsin kuin lottopotin voittaneena. Ilmainen suihku, vessa sekä lavuaari. Mikäs sen parempaa?

 

Katseeni kiinnittyi vessasta tultuani vanhemmanpuoleiseen mieheen, jota kohti kävelin päättäväisin askelin. Lähes jokaisen naisen unelmana on perhe, kuten myös minun. Vaikka eihän lapsi ole päällimmäisenä ajatuksena miestä etsiessä, jo pelkkä romanssi tekee hyvää.

Kyseinen ukko itseään esittelemättä ryhtyi valittamaan oitis kaupunkiin jatkuvasti muuttavista nuorista, joiden paikka oli hänen mukaansa jossain aivan muualla kuin Isla Paradisossa, nimittäin bilekaupunki Bridgeportissa. En tietenkään kehdannut myöntää, että itse olen yksi näistä nuorukaisisita, joka on juuri muuttanut kaupunkiin.

Yritin vaihtaa puheenaihetta, mutta mieheltä se luonnistuikin itseltään. Hän selvästi flirttaili minulle.

 - No, sinäpäs oletkin oikee ilmestys! Mites, kiinnostaisiko lähteä kotiini pienelle vierailulle? hän vihjaili iljettävään sävyyn.

Pää poikki vain. Tuollainen limainen käntty ei ollut mies minun makuuni. En ehkä ollut hauskin tai huumorintajuisin ihminen päällä maan, mutta hänen käytöksensä oli kyllä aivan muuta kuin ystävällistä. Vastaukseksi miehelle siis hymyilin tekopirteästi ja kieltäydyin kohteliaasti.

Kun pääsin vihdoin miehestä eroon, päätin mennä ostamaan herkkukioskilta jotakin kylmää juomaa, limonaadia joka virkisti oloa mukavasti tuhtien hodarien jäljiltä.

Katselin ympärilleni ja yritin vilkuilla itselleni tekemistä tai seuraa, ystäviä kun en vielä ollut saanut ja äskeisestä puliukosta ei siihen ainakaan olisi.

Litkin limun muutamassa sekunnissa huomattuani, että elokuvateatterin edessä kuhisi porukkaa ja vielä jotain parempaa - ikäiseni asiallisen oloinen mies.

Kipitin tien toiselle puolelle miehen luokse ja esittelin itseni. En antanut hänen hieman kummastuneen katseensa häiritä vaan annoin palaa ja yritin luoda keskustelua kyseisen miehen kanssa hänen esiteltyä itsensä Masao Hamadaksi.

 

En saanut kuitenkaan tuurillani hänen kanssa sen pidempää juttua aikaiseksi. Sitten pieni idea tuli päähäni siitä, että lähtisin juuri alkavaan elokuvaan Masaon kanssa ja mielikuva romanttisesta kuhertelusta teatterin penkeillä vain vahvisti ideaa entisestään. Sainkin tietenkin tyrmätä unelmani sillä sain selville, että odotettu uutuusleffa ei ihan sopinut budjettiini, joten päätin vain lähteä kotiin nukkumaan. Masao ei tarjoutunut maksamaan elokuvaa, eli herrasmieheksi hänestä ei ainakaan olisi. Vaihtoehtoja on silti hyvä olla!

Katselin matkalla kotiin kaupungin iltaisia maisemia mietiskellen menneitä. Kyllä mieltä painoi väkisinkin halu tietää, mikä minut tänne toi...

Miksi jouduin jättämään perheeni...

Hylkäämään sen, jota rakastin kaikesta eniten...

 

 Kotiin päästyäni vaihdoin ylleni pyjaman ja hyppäsin makuupussiin. Silmäluomieni sulkeutumiseen asti mietin suuriin kysymyksiin vastauksia. Saa nähdä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

 No, siinä se nyt oli! Mitä piditte? Rakentavaa palautetta otetaan vastaan mielellään, jääthän seurailemaan, jos kiinnosti! Ja tosiaan legacysta tulee tarinamaisempi, kunhan ensin tulee se kumppani ja tietenkin lapsia!